Aamupohdintoja

Luin tuossa äsken 10 vuotta vanhaa blogia, joka käsitteli itsemurhaa.
Blogia kirjoitti tuolloin 30.v mies. Koditon, rahaton,masentunut, avioeron kokenut suomalainen. Blogissaan hän kertoi siitä kuinka oli päättänyt jo lopettavansa elämänsä jossain kohtaa, mutta hän oli sinut sen asian kanssa. Hän kertoi syvällisesti ja hienosti omista ajatuksistaan itsemurhaa kohtaan.
Asia kuitenkin, mikä jäi minua häiritsemään, oli se, että mikä meitä osaa suomalaisväestöä vaivaa... Kommenteissa oli paljon kritiikkiä miehen kirjoittamaa blogia ja aihetta kohtaan. Monet epäilivät blogin tekstin aitoutta ja toiset tuomitsivat ja haukkuivat itsemurhan tehneitä ja siitä haaveilevia.

Eräs syy miksi jotkut lukijat epäilivät blogin tekstien aitoutta oli se, että Suomi on hyvinvointivaltio, että eihän täällä ole mahdolliata olla koditon ja rahaton, jollei ole narkkari tai alkoholisti. Mutta asiahan kun ei vain ole niin. Jokaisessa valtiossa on mahdollista olla koditon ja rahaton muistakin syistä. Ihmiset vain kuvittelevat, että se on Suomessa mahdotonta, koska mehän asutaan hyvinvointivaltiossa. Ymmärtäkää hyvät ihmiset se, että meille tuputetaan sitä tietoa, uskotellaan, että maailma ja tämä meidän rakas isänmaa on niin kamalan hyvinvoiva valtio. Me ollaan vaan niin kamalan sinisilmäisiä ja uskotaan kaikki mitä nämä korkeampi asteiset, johtopuolella olevat henkilöt sanoo.

Sitten itsemurhan tehneitä tai siitä haaveilevien ihmisten tuomitseminen ja vihaaminen. Miksi heitä täytyy vihata ja tuomita. Jokaisella on mielestäni oikeus päättää elämästään ja siitä, kuinka sen elää. Onhan se tietty ymmärrettävää, että me ihmiset ollaan itsekkäitä ja ei haluta menettää ketään, mutta kuka ajattelee niiden itsemurhan tehneiden kannalta? Kuka miettii sitä, paljonko he kärsivät, miltä heistä tuntui. Olisiko se parempi vaihtoehto, että se meille rakas ihminen joutuu kärsimään vain sen takia, että me ollaan niin itsekkäitä. Suojellaan itseämme siltä osanajan surulta ja annetaan sen rakkaan ja läheisen ihmisen kärsiä... kenties koko hänen loppu elämänsä! Minun mielestäni se ei ole oikein! Kyllä! Toisen menettäminen satuttaa, mutta se ajatus, että se rakas läheinen joutuu kärsimään vain minun itsekkyyteni vuoksi, satuttaisi minua paljon enemmän.


Kiitos ja anteeksi,

~höyhenistä kevyin~