Voi ELÄMÄ

Elämä on niin saatanan turhaa. Sä synnyt-opit kaiken tarpeellisen-meet töihin-jäät eläkkeelle jonka aikana muistelet vanhoja aikoja-sitten kuolet.
No mitä järkee, varsinkin kun monet ihmiset kärsivät tuon ajan keskellä. Ihmiset masentuu ja ahdistuu ja menettää toisia ihmisiä. Turhaa.

Mä olen kokoajan niin kamalan itkunen. Haluaisin itkeä jonkun olkapäätä vasten ja kuulla sanat :"Tiedän että suhun sattuu ja mä aion pysyä sun tukena". Mutta en kuule sitä. Pikemminkin kuulen valitusta siitä, että en tee mitään.
Mutta miksi? Koska oon vitun ahdistunut ja masentunu enkä joka minuutti haluis hengittää.

Mitenkä laihdutus?
Kiitos hyvin, oon laihtunu jo puolitavoitteeseen ja hyvää matkaa menossa tavoitteeseen.
PYH! Paskan marjat. Samassa luvussa jumitan. Tai voihan se olla että oon lihonnukkin, en omista vaakaa.
Maha on turvonnu koko ajan ja se oksettaa mua, vihaan mun peilikuvaa!


Anteeks kielenkäyttö ja turhamainen postaus, pakko vaan rustata tänne... Joska välttyisin itteeni rustaamisesta

Pieni kourallinen jotain mysliä ja teetä ilman sokeria
(vois yrittää vetää pari päivää näillä siten että joka päivä tämä annos)

Jumissa

Aurinko paistaa ja on hellettä, mutta mä istun sisällä. Niinhän mä oon tehny koko kesäloman ajan.
Yleensä mun tavoite kesällä on saada kunnon rusketus, mutta tänä kesänä se ei ole onnistunu. Se ärsyttää mua niin paljon, sillä ilman rusketusta näytän kuolleelle rotalle.
Syy minkä takia en oo ollu ulkona on se, että ootan aina kunnes R tulee kotiin, ja sit kun hän tulee ni väsymys on jo molemmilla niin suuri, ettei kumpikaan jaksa lähteä mihinkään, tai jos jaksais, niin sillon aurinko on pilvessä tai sataa.

Päivät siis vaan liukuu mun käsistä ja mä olen jumittunut paikoilleni. Olen niin pettynyt itseeni, että haluaisin oksentaa.

Olispa mulla joku kenen kanssa viettää kesää, niin kuin silloin pienempänä...

Luovuttaakko?

Pitäskö antaa periks. Kaikelle. IHAN kaikelle. Oon niin tavattoman väsyny fyysisesti että henkisesti. Mulla ei oo voimia tehä mitään ja painon jumitus vituttaa niin paljon. Haluisin alkaa kirjottaa taas omaa tarinaa, mutta en uskalla. Mutta saahan nähä mihin tämä väsymys ja turhautuminen minut vie.

Eilen pyysin R:ää kuvailemaan suoraan mun kehoa. Ei sanonu muuta kun että ei tiedä, hyvä niin kauan kun maha ei jää eteen. En tiedä miten tulkita. Läski. Just, se se oli... Oon läski.

Haluan kadota
Haluan pois tästä vastenmielisestä kehosta

Haluaisin vaan kulla ne sanat: Wau Ootko laihtunu.
Mutta tuskin sitä päivää tulee...

Kummosempaa postausta en jaksa tehä

SÄÄLITTÄVÄ

Mieli on maassa ja tekis mieli oksentaa.

Peilikuva on jotain niin kamalaa. En osaa laihtua, koska oon helvetin porsas. Viikonloppuna söin ihan hirveesti ja enkä tietenkään pystynyt lopettamaan ajoissa, joten tässä sitä ollaan.
Mulla alkaa olee pikkuhiljaa sellanen tunne, että näännyttäminen on paras keino. Eli aloitan tänään sen kokeilun.


Ainoot asiat mitä suuhuni voin pistää teen ja veden lisäks on salaatit tai hedelmät, mutta niissäkin vain kevyet sellaiset.
Mutta tää saa alkaa paastopäivällä.



Välillä en tiedä edes mitä mun ympärillä tapahtuu. Mä olen aivan kuin toisessa ulottuvuudessa. Sumun keskellä.

Tavallaan haluaisin, että R tietäis mun olosta ja muutenkin kaikesta mitä tunnen. Mutta en uskalla kertoo. O hell no. Se ei ymmärtäis. Parempi on vaan pysytellä omassa pienessä sairaassa kuplassa.
Mutta entä itsetuhoisuus. Mulla on pyöriny jonkun verran sellasia ajatuksia, mutta mitään en oo kuitenkaan tehny vielä

Mä oon niin helvetin epäonnistunu! Mitenkä mä voinkaan olla tällanen surkimus.

Mulla ei riitä edes sanat kuvailemaan sitä, kuinka pettynyt oon itteeni. Haluun vaan olla laiha ja kaunis. Mutta ei. Läski mä oon ja kärsin ahdistuksesta ja masennuksesta. Tai niin mä luulen, vai onkohan sekin pelkkää sairasta harhaa.

Hullu mä oon.

Uupunut

Mä vihaan itteeni!
Oon läski ja ruma. Maailma ja elämä on ihan turhaa.
En tiedä mitä tehdä.
Vihaan tätä!!!

Katselen mun arpia.
En tunne häpeää enkä kadu
Olen osittain ylpeä niistä
Ne kertoo mun tarinaa, mutta ainoastaan minä osaan lukea niitä, ei kukaan muu.

En tietenkään voi kieltää sitä, ettenkö haluaisi tehdä niitä lisää Mutta se olisi aivan liian suuri riski ja en halua myöskään menettää kaikkea. Se olisi niin varmaa, että mun ympärillä olevat vähäisetkin ihmiset häviäisivät, jos palaisin takaisin.

Pahoittelen sitä, että en ole laittanut tänne kunnollisia postauksia. Olen vaa ollu niin pohjalla nämä muutamat päivät ja en tiedä milloin pääsen takaisin ylös.



Olen miettinyt, olenko täysin kunnossa?
ET!
En niin, mutta välillä tunnen itteni aivan terveeksi. Ja terveellä tarkotan sitä, että ei ahdista eikä masenna. Mutta nytten taas oon jatkuvasti allapäin. Ja se mitenkä muut huomaavat sen.... Oon hiljanen ja aina kun joku kysyy mikä on niin he saavat vastaukseksi: Ei mikään, oon vaa väsyny.
Sitten on myöskin pyörinyt se ajatus päässä, että haluaisinko mä edes parantua, en mä osais elää normaalisti vai osaisinko, oonhan ollut tässä ongelmassa kauan. En tiedä. Täytyy vaan keskittyy laihduttamiseen ja tavallaan toivoa etten retkahda mun tarinan kirjoittamiseen vaikka se houkuttavalle kuulostais.

Mun mieliala heittelee. Välillä oon tosi ilonen ja sitten taas masentunu. Tää on tosi turhauttavaa. Laihdutus menee ihan hyvin, mutta ahdistaa joka päivä

Söin aamupalan: paahtoleipä, kananmuna ja pekonia.
Ja nyt kaduttaa. Oksettaa ajatus, että söin jotain niin lihottavaa ja epäterveellistä.

Maha on kylläkin pienentynyt ja paino on laskenut hieman, mutta pelkään sen tulevan takas. Täytyy vaan juoda kokoajan vettä ja syödä hedelmiä.


Päivitystä:

Päivän mittaan söin vielä yhen leivän ja omenan. Eli päivä meni ihan ok. Tunne on ainakin ihanan kevyt<3

Mä en jaksa, mutta on pakko...

En saa epäonnistua

Mittasin eilen mun reidet ja viimemittauksesta ne on pienentynyt 1cm, mikä on mulle melko paljon. Tai ei se kyllä oo paljon, mutta se on merkittävää mulle, koska haluan nähdä edistystä ja nyt näin sitä.

Syömisetkin on menny hyvin. Syön joka päivä, mutta vähän. Pysyttelen kokoajan alle 600 kcal. Välillä tietty saattaa mennä yli, mutta harvoin. Se on yleensä sillon kun joku muu päättää mun syömisistä.
Esimerkiksi klo 15:00 asti ei oo ketään kotona, joka voisi vaikuttaa mun syömisiin.

Ei mulla muuta. Hyvillä mielillä mennään vaikka välillä ahdistaakin ja haluaisin kadota.

Nyt oon onnistunu pitämään itteäni hieman enemmän kurissa. En ole mättäny suuhuni kaikkea mitä vaan voi syödä. Oon syöny vain jos on ollu pakko.

Eilen söin 2 kalapuikkoa ja pari pientä uuniperuna lohkoa, omena ja yksi lettu(jonka suurimmat ainekset oli jauho ja kivennäisvesi)

Oon ajatellu tehä päiväni kuvina postauksen, mutta mun elämässä ei oo tapahtunu nyt mitään, että olisin pystyny tekemään sellasta postausta.

Masennus painaa ja luulen näkeväni välillä vilahduksia, mutta tiedostan että se on vaan harhaa.


Ei mulla muuta, ajattelin vaa ilmottaa että täällä ollaan vielä...

Oon täys surkimus. en vaan osaa laihtua. Vittu ku oon niin läski!!! ja silti mä vaan syön ja syön!

Tän päivän mä aion vetää max 200 kalorilla


Anteeks taas huono ja lyhyt postaus. Oon vaan niin jumissa ja välillä haluaisin vaan kadota

Tyhjyydessä leijuen

Tunteet...

Ilo

Suru

Viha

Huolestunut

Ne on kadonnu. Aivan kun en tuntisi mitään. 

Osittain se tuntuu turhauttavalle, mutta toisaalta se on van hyvä asia. Enpähä unne niin paljon kipua.

Masennus, ahdistus, paniikkihäiriö... mitä näitä kaikkia on. 

Yleensä ajatellaan, että masennus iskee yleensä siinä syksyllä ja loppuu kun alkaa kevät ja kesä. 

Mulla on ollut silleen moneen kertaan, tai itseasiassa joka kerta, mutta ei enään. Muistan vieläkin miten pelkäsin viime kesän loppupuolella sitä masennusta, että se alkais taas. 

No sillon se ei onneks alkanu, mutta oon huomannut, että masennuksen mukana on tullu nyt tänä kesänä myös ahdistus. Tai se tais itseasiassa olla niin päin, että eka ahdistuneisuus ja sitten masennus. 

Okei tosi tärkeetä.

Eilen käytiin leffassa R:n ja sen tädin ja sedän kaa. Käytiin kattomassa The Conjuring 2. Oli mielestäni hyvä, ainakin sen perusteella mitä nyt uskalsin kattoa. 

Mua pelotti eniten juurikin se, että alan näkemään jotain asioita joita ei ole olemassa.

Syömisten suhteen en haluais erityisesti kommentoida, koska ne on mennyt niin surkeesti. 

Oon kylläkin syönyt ainoastaan yhden aterian päivässä, mutta sitten päivän mittaan oon napostellut. Tästäkin päivästä tulee niin vaikea, koska oon menossa yksille synttäreille, niin siellä on kaueesti ruokaa ja paljon katseita, jotka käskevät syömään. 

Siitä syystä en aio syödä mitään ennen niitä juhlia.

Eilen kun tultiin sieltä elokuvista, niin näin keskustassa niin kauniin tytön. Se oli niin kauniin laiha ja sen jalat ei koskettanut toisiaan. 

Sitten tulikin jo kamala olo kun tunsin itteni nii jättimäisen kokoiseksi läskikasaksi.

Haluan nukkua nukkua nukkua... Tai miks ei vaa hävitä niin kuin tuhka tuuleen.

Vielä joku päivä. Eikö?