Eilen koulussa jo aivan ekalla tunnilla tuli kamala ahdistunskohtaus. Halusin päästä puhumaan vaikka kuraatorin kanssa, mutta koska sillä ei ollu aikaa, lähin kotiin. No me sovittiin tällepäivälle aika ja yritän päästä siellä purkamaan itteeni. En haluaisi kokoajan olla "kipeenä" tai vastaavaa.
Pyydän anteeks jo etukäteen, että tässä postauksessa tuun melko varmasti hyppäämään asiasta toiseen ilman minkäänlaista yhteyttä.
Oon oikeesti niin kamalan väsynyt. Haluisin vaan itkee ja viiltää. Tunnen itteni niin yksinäiseksi, koska en oosaa ja pysty puhumaan kenellekkään aivan suoraan mun tunteista. Pelkään kaikkien reaktiota. R:lle haluisin kertoa, mutta tiedän sen, että hän ei kestäis sitä tietoa kuinka huono olo mulla on, sillä jos hän ei pysty mitenkään vaikuttamaan johonkin asiaan, hän suuttuu. R haluaisi pystyä aina auttamaan, muuten hän tuntee ittensä aivan hyödyttömäks. Vaikka toisaalta eihän hän olisi aivan hyödytön, jos saisin puhua hänelle suoraan.
Ainut syy miksi en viiltele, on R. Pelkään menettäväni hänet sen taki, koska muistan silloin joskus kun viiltelin, hän sanoi aina jokaisen uuden viillon jälkeen, että jos en lopeta niin hän jättää minut.
Kieltämättä en usko sitä, että hän jättäis mut. R suuttuis, se ois ihan varma, mutta tuskin jättäis. En tietenkään haluu ottaa riskiä.
Sanokaa mulle mitä mä teen. Oon hankkinu apua... tavallaan oon saanu sitä, mutta toisaalta se on täyttä paskaa, koska kukaan ei ota mua tosissaan. Haluan laihtua, mutta en pysty keskittymään tän helvetin masennuksen ja ahdistuneisuuden takia. Katon aina tuolla kaupungillakin kun ohi menee niin kauniita ja laihoja ihmisiä, mutta sitten minä. Jäätävä norsu kävelee keijukaisten keskellä.
Pysykää te keijukaisina ja älkää häpäiskö muita, yritän itekkin pitää nimeni sen merkityksen arvoisena.
~Höyhenistä kevyin~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti