Joidenkin mielestä toi otsikko saattaa kuullostaa oudolta koska onhan mulla poikaystävä, J ja P.
Mutta tunnen olevani yksin.
Yksin omassa pienessä ja sairaassa kuplassa.
Tunnen ehkä sen takia olevani yksin, koska R:lle en uskalla puhua mun sairaista tunteista. J:tä en halua huolestuttaa, koska hänellä on itelläänkin niin vaikeaa ja P:lle on turha selittää tommosesta mitä mä tunnen, koska hän ei ymmärrä tai osaa sanoa niitä oikeita sanoja mulle. Hänen suustaan tulee vain faktat ja "järkipuhe" naamalle, mikä joskus saattaa satuttaa.
Eipä mulla siis oo oikeen ketään kelle puhua.
Pelottaa taas tää syksy. Se on niin masentavaa ja ahdistavaa aikaa. Mikä pahinta (?) viiltelynhalu kasvaa silloin.
Hörpin kahvia ja mietin äskeistä mitä kirjotin, niin se on. Pelkään syksyä, mutta osittain jollain sairaalla tavalla nautin siitä.
Synkkyys - aivan kuin minun mieli
Sade - aivan kuin minun kyyneleet
Putoavat lehdet - aivan kuin minun voimat
Kylmyys - aivan kuin minun tunteet
En tiedä mistä nuo vertauskuvat(?) tulee, mutta mulla pyörii paljon tuon kaltaisia päässä, ja minulla on tapana silloin tällöin kirjoittaa niitä ylös minun pieneen rumaan vihkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti